portfolio
exihibitions
articles
curriculum
contact
English
Harri Laakso
Kimono
Kuvan juurella

Ilmestyminen kuin tyhjästä, mustien verhojen takana, kehitteen kosteudessa – se oli valokuvan alkuperäinen ihme, ja on sitä edelleen. Valokuva on yhä kuin itämaisen teatterin näyttämö, jolla paljon tapahtuu myös varjoissa ja pimeydessä. Kuva on varasto, jossa moni latentti hahmo odottaa vuoroaan, moni siemen itämistään. Asioiden perusta pysyttelee usein näkymättömissä: Kasvin perusta on sen juuret, jossain maan alla, minne valo ei ulotu. Kuvan työ on siten samanlaista kuin kasvin työ; aiemmin tavoittamattomien asioiden tuomista valoon.

Marjukka Vainion kuvissa tekijän historian jatkuvuus kohtaa oman historiamme juurettomuuden. Vainion kyky hallita kuviensa kasviaiheita on tuttu ja tunnustettu jo vuosien takaa. Kuvissa kasvit ovat näyttäviä, puhdasta kukkeutta, tai nahistumassa matkallaan kohti kuolemaa. Kuin lohdutukseksi muistamme myös kuvat siemenistä, nupuista, varsista ja kukista. Kuvat paljastavat samanaikaisesti myös jonkin ajattoman, ylimuistoisen historian, josta olemme irtireväistyt. Kuvissa kasvit ovat erillisiä taustoistaan, juuretkin juurettomia, etäällä multaisesta maasta. Erotus on niiden koti. Kuvat ovat erilaisia kuin esittämänsä asiat ja etäällä, kosketuksemme ulottumattomissa. Etäisyys on paikallista ja ajallista, ja etäisyyttä tuntemattomaan. Kuvissa nämä erot säilyvät ja tulevat silti ylitetyiksi – iskuna, terälehtien syleilynä, eron jännitteenä, jännite-erona.

Jos Vainion kuvat juurista, jotka loistavat kirkkaiden salamoiden kaltaisina, hämmentävät ja askarruttavat meitä ristiriidallaan, on kyseessä kuviin itseensä aina sisältyvä perustava ristiriita, maan ja taivaan yhteys. Ranskalainen filosofi Jean-Luc Nancy on kirjoittanut että jokainen kuva on ”taivaan aukeamista maassa”. Tämä ei tarkoita mitään pyhää tai maagista, vain sitä, että valo on erottelukyvyn asiamies ja että jokainen kuva aukaisee oman taivaansa ja oman horisonttinsa. Kokemus kuvasta on asettumista kuvan juurelle, ja sieltä näkee taivaan. Kun taivaalla välähtää salama, alamme laskea sekunteja, etäisyyttä jyrinään. Salama ilmoittaa, että jotain muutakin on tulossa, toinen aistimme on aktivoitumassa. Hetken ajan odotamme, ja tunnemme olevamme kuin tarkkailussa puolipallon linssin alla, kuin antiikin ihminen taivaankantensa alla.

Jokainen kuva ilmoittaa jollain eleellä olevansa kuva. Kuva aukaisee itsensä ja tarjoaa itsensä kuvana. Se altistaa itsensä minulle, aivan kuin kasvi altistaa itsensä säälle. Kuvalla ja kukilla on salainen yhteys, ikuinen liitto. Jean-Luc Nancy sanoo asian myös suoraan: Kuva tuo etäisyyden lähelle, iholle, à fleur de peau, herkälle kukkealle hipiälle. Se on kuvien tapa olla etäisesti intiimi. Kuin silkki ihoa vasten. Kuva on se voima, ei muoto, jolla kuva on erillinen. Kuva on epäjatkuva ja heterogeeninen, vaikka maailmassamme on paljon jatkuvuutta, monet historian asiat seuraavat meitä. Kuva, kukka, kimono – jokainen niistä koskettava ja kaukana kotoa.

Kiinanruusun terälehdet, kuin hienoin läpikuultava kangas, saman kasvin jokainen kukka laskostuen erilailla kuin naapurinsa. Samanlainen intensiivinen väri maailman eri kolkissa, ja silti aina erilainen. Siinä kiinanruusun ylimuistoinen alkuperä. Ihmisenäkin saa tottua siihen, että monet kaukana olevat asiat ovat yhteisiä, usein jaamme ne tunnistamatta mitä niissä jaamme. Eivätkä ne kuitenkaan ole sen kauempana kuin jokainen asia kuvassa aina. Kukkien, ja miksei ihmistenkin, ominaisuuteen kuuluu kyky olla samalla tavalla erilainen. Millaisia asioita ihminen tekee ollessaan elossa, tunteakseen olevansa elossa, jäädäkseen eloon? Erilaisia jälkiä, tekoja, eleitä: kalliopiirroksista kauppalistoihin ja fotogrammeihin. Jokainen kuva on kuin graffiti, tai ojennettu kukkakimppu, tai laariin heitetty naatti, joka todistaa olemisesta, tai jo tapahtuneesta. Kuvista mieleemme virtaa hetkellinen tuntemus siitä, että asiat ovat järjestyksessä, viedyt loppuunsa asti. Samoin kuin luonto vie ne ääriinsä silmiemme edessä.

Marjukka Vainion kuvat ovat tällaisiakin eleitä – uljaasti ne kannattelevat kasvejaan. Ele tarkoitti alunperin ruumiin asentoa ja esittämistä (gestura), sitä kuinka joku ”kantoi itsensä” ja oli eloisa. Kasvien ryhdikkyys, kuvan eloisuus, vaikuttaa kuitenkin vain hetken ajan. Jotta ilmestyminen voisi tapahtua kuin tyhjästä, on tyhjyydellekin annettava joskus vuoro.